Ghostwriter of Tsushima

Olen rantautunut Tsushiman saaristoon kammottavan laivamatkan jälkeen. Tarkoituksenani on siis mennä Tokioon ja ryhtyä siellä tietokonepelien käsikirjoittajaksi, jotta voin tienata rahaa, jotta saan kotikartanoni sähkölaskut maksettua ja jotta voin palata takaisin Suomeen jatkamaan kirjallista uraani.

Matkustaminen ympäri maailmaa, laukussa ei muuta kuin tyhjää vaan alkaa pikkaisen tympiä, sillä eihän tämmöinen uuden näkeminen ja uuden kokeminen yhtään edesauta kirjojeni kirjoittamista!

Kumma paikka tämä Japani muutenkin. Tuolla satamassa joku sekopää lykkäsi samuraimiekan kouraani ja sanoi, että puolustaudu tällä hyökkääviä mongoliarmeijoita vastaan. Tainut jäädä tyypiltä tämänaamuiset pillerit ottamatta. Ihan kuin Tsushiman saarella käyskentelisi siellä täällä tylsistyneitä ja hyökkäämishaluisia mongolilaumoja.

Jaa jaa, mitäköhän sitä sitten tekisi, jos nämä mongolit tulisivat vastaan? Toimiako samuraiden kunniakoodistoa noudattaen ja urhoollisesti taistellen, vai hyökätäkö häpeällisesti vihollisen selustaan murhaten ja ryöstellen, heh heh! Kaikkea sitä onkin. Mutta sainpahan hienon miekan. Viuuh viuuh!

Päätin lähteä pienelle kävelyretkelle sataman ulkopuolelle, kuljen jonkin sortin luontopolkua pitkin.

Mitenköhän sitä sitten pääsisi täältä Tokioon asti? Tässä polun vieressä on iso ilmoitustaulu, johon on kuvattuna Japanin kartta, ja sen perusteella Tokioon on Tsushimasta aika pitkä liihottelumatka. Lentäminen lentokoneella on liian kallista, ja en tiedä kestänkö enää toista matkaa kalastustroolarilla. Saarelta on kuitenkin päästävä pois, tavalla tai toisella.

Mitäs nyt? Joku lapsi seisoo polulla tuijottamassa minua ja syö hattaraa. Hmm, tuijottaminen ei ole kohteliasta, tulee semmoinen olo, että minussa on jotakin vialla. No niin, pieni henkilö, missä sinun vanhempasi ovat? Etkö ole ennen nähnyt lakanaan pukeutunutta ja miekkaa kanniskelevaa nälkätaiteilijaa? Et selvästikään ole koskaan käynyt Hakaniemen metroasemalla –  ei mitään uutta nousevan auringon alla. Noh, menetkös siitä, hus hus!

Tuijottaa vaan. Ei näytä edes säikkyvän minua. Tietenkin pilannut aivonsa liiallisella ruutuajalla. Luultavasti kuvittelee olevansa jossakin pelissä mukana, ja minä olen tietenkin joku hankalasti löytyvä pelihahmo, joka myy legendaarisia miekkoja, joita ei kannata ostaa, koska oma miekkasi on kuitenkin tässä vaiheessa peliä jo huomattavasti parempi…

En tiedä yhtään miten lasten kanssa tulisi toimia, joten yritän olla kiinnittämättä häneen huomiota ja samalla tutkia kartasta, että mitä reittiä minun kannattaisi –

Häh? Ai mitä? Ai miksi olen niin kalpea? No onko muka kohteliasta kysyä vieraalta tuollaisia kysymyksiä? Olen kalpea siksi, että huvittaa, okei? Ai että mitä? Haluat antaa hattarasi minulle? No mikäs siinä, kyllä minulle aina makea maistuu, vaikka olisikin valmiiksi nakerrettu… Mihinkäs se lapsi katosi? Loikki matkoihinsa. Kumma tyyppi.

Noh, minäpä vähän vaikka kävelen ympäriinsä tällä saarella. Tuuli tuntuisi ohjaavan minua tuohon suuntaan, niin menenpä sitten siihen suuntaan. Trallalaa! Huidon vähän lämpimikseni tällä miekalla – tai tietenkin katanalla – noita nokkosia pois polunvierustaa rumentamasta. Siitä saat, ja siitä! Minä iso samurai, sinä pieni mongolivalloittaja! He hee, ho hoo, ja joo, hattaraakin on tarjolla, syön sitä vähän, hups, meni rinnukselle...

Ai että tämä minun kaapuni on mennyt karsean näköiseksi, kulunut niin ohueksi, että on kuin olisi päällä pelkkää harsoa. Tarvitsen kipeästi kylmää käteistä, jotta voin ostaa uuden kaavun itselleni. Mitä nopeammin pääsen Tokioon, sitä nopeammin alan rikastua – ja porhona heivaan harson harteiltani.  

Kävelen vielä eteenpäin, eihän tässä mikään kiire ole. Nautiskelen tästä rauhasta, jonka rikkoo vain lintujen liverrys ja kaukaisuudessa jymisevä laukkaavien hevosten kavioiden kopina...

… Hetkonen! Tuolta seuraavan kummun takaa näyttäisi lähestyvän kovaa vauhtia mongoliarmeija keihäät tanassa. Ovat näemmä tulossa vapauttamaan meikäläistä niin omaisuudestani kuin elottomuudestani.

Katana hattara harso! Siinä koko omaisuuteni! Ryöstösaaliin vähäisyys tietenkin ärsyttää heitä siinä määrin, että päädyn armeijan johtajan jalkarätiksi. Ei, ei taas, yksi kerta riitti!

Onkohan pakoon lepattaminen ristiriidassa samuraiden kunniakoodiston kanssa? Viis siitä, ja vipinää helmoihin!