Manga = mania?

Olen matkalla Tokioon tietokonepelien käsikirjoittajaksi, mutta olen tällä hetkellä väärässä päässä Japania. Minulla, taiteilijan koulutuksen saaneella työttömällä kulttuurivaikuttajalla, ei ole varaa matkustamiseen, majoitukseen tai maaruni murinan vaientamiseen. Taskuni kumisevat tottumuksesta tyhjyyttään. Olen vaarassa joutua turvautumaan ventovieraiden vieraanvaraisuuteen, ja sillä kyseisellä viettelyksen vaunulla eteneminen ei tunnu järin stellaariselta. Pakko yrittää keksiä uusia keinoja tienata taskurahaa.

Eilen tapaamani omituinen tyyppi päästi minut onneksi säälistä kotiinsa täksi yöksi. Siinä missä hän nukkuu päätään selväksi eteisen lattialla, minä kipusin ullakolle. Täällä on suhteellisen kotoisaa. Täällä on myös iso läjä jonkinlaisia sarjakuvalehtiä. Tyyppi vaikuttaisi keräilevän näitä. En ole sarjakuvia liiemmin lukenut, mutta kunnon kirjailija tietää, että aina kannattaa lukea kaikkea mahdollista. Ehkä oppii samalla jotain uutta.


Otan tästä hyllystä summamutikassa yhden lehden. Näyttäisi olevan ensimmäinen painos, ja vielä alkuperäispakkauksessaan. Outoa, että tyyppi on jättänyt muovit lehden päälle. Varmaan vain epähuomiossa unohtanut. Teen hänelle palveluksen, ja revin näistä kaikista hyllyssä olevista ykköspainoksista muovit pois, noin! Ja noin! Ja noin! Ja sitten lukemaan. Katsotaanpas…  

Eihän näissä ole päätä eikä häntää! Alkavat lopusta ja loppuvat alkuun!

Painovirhepaholainen on selvästi tehnyt tuhojaan tyypin keräämissä sarjakuvalehdissä. Teen hänelle toisen palveluksen ja heitän roskakoriin kaikki hyllyn esihistorialliset ensipainokset. Sayonara vaan!

Tässä toisessa hyllyssä näyttäisi olevan tuoreempia lehtiä. Jätän juonianalyysin tällä kertaa väliin, ja tutustun sarjakuvan piirrostyyliin ja visuaalisiin kerrontakeinoihin. Hmm, jahas, hahmot näyttäisivät keskustelevan keskenään huutamalla, ovat tarpeettoman dramaattisia, joutuvat jatkuvasti epäuskottaviin tilanteisiin… Täysin meikäläiselle vieras maailma.

Outo kulttuuri-ilmiö, mutta isoista lehtikasoista päätellen kyseessä voisi hyvinkin olla tuottoisa bisnes. Ja siellä missä tehdään tekstistä bisnestä, tarvitaan Haamukirjailijaa. Voisin ainakin kokeeksi laatia muutaman sarjakuvatarinan ja lähettää paikallisiin kustantamoihin.

Harmi vain, etten osaa piirtää.

Kokeilen huvin vuoksi luonnostella tällä omituisella japanilaisella tyylillä ihka oman sarjakuvahahmoni. Tässä onkin sopivasti muistiinpanopaperia ja kyniä. Eli piirrän ensin hahmon. Suurikokoinen pyöreä pää, isot lautasmaiset silmät, pitkät tummat räpsyripset, ruusunnuppuinen suu, hiukset näyttäville kiehkuroille ja loppusilauksena rusetti.… aika hyvä mieshahmoksi, etten sanoisi... mutta löisinkö realistisesti rahoiksi sutaistuilla kuvillani?

Tämä on todella turhauttavaa puuhaa, sillä enhän minä ole piirtäjä. Olen käsikirjoittaja! Jos tekisin sarjakuvani kokonaan itse, joutuisin laatimaan kuvat tekoälyllä, ja ei yksikään järkevä ihminen lukisi tekoälykuvin kuvitettuja juttuja edes ilmaiseksi! Tarvitsen jostakin partnerin, piirtämistaitoisen sellaisen. Mutta mistä sellaisia löytää?

Noh, aika jatkaa matkaa. Ensin toimin kuten hyvän yövieraan kuuluu toimia. Siivoan jälkeni, eli poltan roskakoriin nakkaamani aataminaikaiset keräilysarjakuvat olohuoneen takassa. Vanhaa pois, uutta tilalle, sanon minä. En herättele koisivaa isäntääni, poistun vain hiljaa ja huomaamatta ulko-ovesta. Eilen illlalla meni sen verran myöhään, että tyyppi todennäköisesti vetelee sikeitä pitkälle iltapäivään, enkä välittäisi olla paikalla, kun hän herää elämänsä pahimpaan päänsärkyyn.


...

Seuraava haamukirjoitus: Ihan sumona

Edellinen haamukirjoitus: Sake on verta sakeampaa

Kommentit

Lähetä kommentti

Luetuimmat haamukirjoitukset

Ghostwriter of Tsushima

Gangnam Style

Feeling cute, might delete later

Jeju jejune

Haamukirjailijan joulu

Rakkautta ja linnareissuja

Haamukirjailijan Squid Game

Haamukirjailija

Matkalla Japaniin