Ihan sumona

Kun ajattelee sumopainia, ensimmäisenä mieleen nouseva ajatus on massiivinen, pelkkään lannevaatteeseen sonnustautunut mies, joka painii toisen, samalla tavalla olemattomasti asustautuneen miehen kanssa. Osalle meistä tämä ajatus on hämmentävä, osalle sävähdyttävä, japanilaisille se on arkipäivää. Sumopaini on nimittäin Japanin kansallisurheilulaji, ja jo muinaiset japanilaiset…

No niin, näin alkaa uusin artikkelini “Sumo summa summarum”, eli sumopainia pähkinänkuoressa. Kun kerran oleskelen jonkin aikaa täällä Japanissa, ajattelin että miksipä en yrittäisi hieman kirjoitella muistivihkooni artikkeleita paikallisista erikoisuuksista, katsoa, jos saisin myytyä tekstejäni jonnekin.

Köyhän kirjailijan on tartuttava ansaintamahdollisuuksiin ennakkoluulottomasti. Toimin päivän verran linnunpelättinä erään riisinviljelijän pellolla, ja vaivan palkaksi sain vapaalipun paikalliseen sumopainitapahtumaan. En ole elottomuuteni aikana osoittanut kertaakaan kiinnostusta minkään valtakunnan kansallisurheilulajeja kohtaan, mutta koska vapaalippu on vapaalippu, niin täällä sitä ollaan, sumopainiareenan katsomon ylimmillä istuimilla.

Kun kysytään, mitä sumopaini on, voitaisiin saman tien kysyä mitä sumopaini ei ole. Sumo on elämäntapa, se on perinne, se on tie, totuus ja…

Tylsää! Milloin matsi oikein alkaa? Yleisö valuu etanan vauhdilla istumapaikoilleen. Olen jo melkein syönyt kaikki riisipalloni. Onneksi kaapuni alla voi salakuljettaa areenalle vaikka mitä evästä, joten siirryn seuraavaksi syömään riisimunakasta. Olen suhteellisen varma siitä, että vaikka kaivaisin helmoistani esille kokonaisen grillatun villisian, niin ketään ei kiinnostaisi – siinä missä Finnkinon elokuvateatterissa siitä rapsahti vuosikausien porttikielto.

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, tyyntä ennen myrskyä, kuohua pinnan alla. Etsiessään istumapaikkojaan lukuisat katsojat ovat jumissa samassa sumassa, vaikka aatoksensa samoavat jo sumossa.

Odotellessa on aikaa tarkastella areenaa. Tuolla kaukaisuudessa siintää savinen ottelurinki, ja sen välittömässä läheisyydessä seisoskelee perinneasuihin pukeutuneita toimitsijoita lattiaharjojen kera. Erotuomari on näemmä pukeutunut värikkääseen silkkitakkiin ja korskeaan hattuun, asusteinaan miekka – ja viuhka? Hmm… miksi?

Pitäisiköhän itsekin harkita vähän värikkäämpää pukeutumista, tai jopa asusteita? Toisaalta minulla ei ole hattunaamaa, ja ylläni hulmuava lakana korostaa riittävästi parhaimpia puoliani. Yksinkertaisuus on avain eleganssiin, kuten Coco Chanel minulle aikoinaan opetti. Tosin, hän saattoi puhua älykkyydestä…

Tuhatpäinen yleisö on pukeutunut parhaimpiinsa, mikä tarkoittaa osalle perinteisiä japanilaisia asuja tyyliteltyine nutturakampauksineen, osalle työnantajan logolla koristeltuja teepaitoja ja mainoslippiksiä. Vaikka katsojat ensisilmäykseltä vaikuttavat hillityiltä ja hallituilta, kisan edistyessä he heittävät pidättyväisyytensä tatamiin ipponin arvoisesti ja karjuvat kuorossa suosikkipainijoidensa nimiä. Mitä eeppisempi matsi, sitä huumaavampi huuto – sumo yhdistää niin tilalliset kuin talonpojat, niin geishat kuin keisarinnat.

Nyt näyttäisi tapahtuvan jotakin. Sumopainijat marssivat rinkiin. Seuraa seremoniallista käsienheiluttelua. He poistuvat. Riisimunakas loppuu. Kaksi painijaa palaa rinkiin. Seuraa seremoniallista kumartelua. Painijat heittävät suolaa rinkiin, ojentelevat käsiään, läiskivät itseään, tömisyttävät rinkiä jaloillaan, syväkyykkäävät – tuo kyykkyasento tuntuisi ainakin omissa polvissani – ja asettuvat asemiinsa. Aika pysähtyy.

Ja sitten matsi alkaa!

Sumo on kamppailulaji, jossa sumopainija yrittää pakottaa toisen painijan ulos ringistä heittämällä, työntämällä tai kaatamalla. Sumossa suositaan mahdollisimman suurta elopainoa, sillä mitä täyteläisempi painija, sitä hankalampi on tulla heitetyksi, työnnetyksi tai kaadetuksi. Pelkällä massalla ei sumossa pärjää, vaan tekniikalla ja kokemuksella, oveluudella ja ajoituksella.

Ja matsi loppui saman tien. Kesti ehkä viisi sekuntia. Voittaja työnsi pienen puskutraktorin voimalla häviäjän ulos ringistä. Häviäjä kumartaa ja poistuu, voittaja saa käteensä kourallisen papereita. Rahaa ehkä? En näe kunnolla. Olen niin kaukana kehästä, etten saa selvää. Yritän hivuttautua lähemmäs.

Pyhä sumopainirinki eli dohyō rakennetaan aina uudelleen ennen jokaista ottelua Arakawa-joen pyhästä savesta. Ringin rakentaminen kestää kolme päivää, ja sen käyttöönottoon liittyy lukuisia pyhiä seremonioita. Ottelun jälkeen dohyō puretaan, ja fanit vievät sen palasia mukanaan muistona tapahtumasta. Meni sumopainijan ottelu sitten syteen tai saveen, sumon arvokkaat perinteet sekä savi jatkavat ikuista kulkuaan.

Ringin edessä on runsaasti katsojia, mutta johonkin väliin kun ängen itseni, niin näen paremmin. Anteeksi, arvon rouva, sumimasen, menen vain äkkiä tästä, hupsista, pahoitteluni, arvon herra… Tässä eturivissä on selvästi vapaa paikka, istahdan alas tyynenä ja itsevarmana, niin kukaan ei ala valittaa. Onneksi japanilaiset ovat niin kohteliaita, etteivät sano mitään, ja jos joku sanoo jotain, leikin etten ymmärrä.

Johan parani näkymät! Jännitys on suorastaan käsinkosketeltavissa, toisaalta, yksi väärään suuntaan lähtenyt heitto kehässä ja myös sumopainija on käsinkosketeltavissa. No ei kai sentään, eiväthän ne tänne asti voi lentää, eiväthän?

Nyt kaksi toimitsijaa lakaisee synkronoidusti harjoilla ringin päällä olevaa hiekkaa. Vau, rakastan lakaisemista, voisin katsella sitä tuntikausia. Kiinnostavia nämä lukuisat seremoniat. Ymmärrykseni mukaan niillä muun muassa häädetään pahoja henkiä. Japani on täynnä henkiolentoja, ja ilmeisesti sumopainillakin on omat henkensä. Missäköhän piileskelevät?

Ollapa sumopainija. Paljon ruokaa, perinteikästä pönöttämistä, arvostusta ja ihailijoita... ja työtä vain sekuntien ajan. Mikä ammatti! Siitä tulikin mieleeni, että

Myös naiset harrastavat sumopainia, nimenomaan harrastavat, sillä ammattilaisuus on naisilta kielletty uskonnollisista syistä. Kuten niin monissa urheilulajeissa, myös sumopainissa riittää tasa-arvotyötä. Allekirjoittaneen mielestä kaikkien urheilulajien ohjeistukset tulisi päivittää sellaisiksi, että ne soveltuvat nykyaikaiseen maailmaan. Tarjoudun mielelläni uudistettavien sääntöjen kirjuriksi, luonnollisesti sopivaa korvausta vastaan…

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, koen sumeutta katsellessani sumoutta. Luulin meneväni painimatsiin, mutta päädyinkin keskelle ikiaikaisia seremonioita ja outoja rituaaleja. Hmm, ehkä voisin kirjoittaa sumosta kokonaisen kirjan? Laajentaa artikkeliani, ehkä pestautua kesätöihin sumoliittoon? Avaisin lajin saloja suurelle yleisölle. Melkein pitäisi kirjoittaa kyseinen kirja jo pelkästään siksi, että itse ymmärtäisin sumosta jotakin.

Jälleen on uusi ottelu on alkamassa, mutta en ehdi nyt seurata sitä, sillä kirjoitusinspiraatio iskee:

Sumo on kiehtova laji, jopa heille, jotka mieluummin tarttuvat kirjoitus- kuin urheiluvälineisiin. Sumossa kuluva hetki pysähtyy, ja niin painijat kuin katsojat siirtyvät ajassa taaksepäin lajin alkulähteille. Lue lisää uusimmasta kirjastani, jossa syöksytään sumeilematta sumoon…

Hmm, mikä on tuo varjo, joka piirtyy kirjoituslehtiööni? Se on kehästä heitetty, päälleni putoava sumopainija, paino arviolta 175 kiloa. Ei selvästikään kannattanut suututtaa sumopainin henkiä änkemällä vilpillisin mielin eturiviin istumaan.

Miksen voinut saada ilmaislippua ikebana-kurssille?

(TUMPS!)

...

Seuraava haamukirjoitus: KonMarinaa

Edellinen haamukirjoitus: Manga = mania?