Yakuza Noir

Tämä kaupunki ei koskaan nuku. Se sykkii kunnianhimon, ahneuden ja säädyttömyyden ikuisessa rytmissä. Tässä kaupungissa viattomuuden aika on kortilla, jokainen kuja pitää sisällään houkutuksia – katuruoka- ja karaokekojuja – ja ymmärsin, että selvitäkseni täällä järjissäni minun olisi oltava varuillani.  

Oli siis valoisa ja myrskytön päivä Japanissa istuessani puiston penkillä tutkimassa karttaani, aikomuksenani päästä tätä syntistä kaupunkia vielä syntisempään pääkaupunkiin mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman halvasti.

Olin tavannut kohtalokkaan naisen, aidon femme fatalen, joka vihjaili suorasanaisesti minulle, että tavassani toimia olisi runsaasti parantamisen varaa. Jos jotakin tiesin kohtalokkaista naisista niin sen, että he olivat kohtalokkaita. Epäluotettavia, epäuskottavia, epämiellyttäviä, ja tämä epäilyttävän kohtalokas nainen oli kaikessa epävakaudessaan todellinen femme folle.

Koko elottomuuteni ajan olen etsinyt jotakin. En ole ihan varma mitä, mutta minulla on sellainen olo, että kasvatuksellani on jotakin tekemistä asian kanssa. Kuten niin moni itseään etsivä, olen löytänyt itseni hämyisistä pianobaareista, öisiltä telakoilta, asumattomista erämaista lapion, kumihanskojen ja jätesäkkien kanssa, hyvittämässä isiemme syntejä ja äitiemme uhrauksia.

Olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä. Toisten nimissä olen kirjoittanut piinaavan tylsiä kirjoja, tehtaillut velka- ja uhkauskirjeitä, keksinyt omasta päästäni horoskooppiennustuksia naistenlehtiin, laatinut hallitukselle saksilla tehostettuja budjettiehdotuksia. Oli vain ajan kysymys, milloin joutuisin rikoksistani tuomiolle.

Kun sitten huomasin itseäni lähestyvän joukon kiireestä kantapäähän tatuoituja gangstereita, en ollut yllättynyt. Olin kenties koko elottomuuteni ajan odottanutkin heitä. Päällisin puolin he näyttivät hillityiltä, tyyniltä jopa, mutta tiesin heidän sielussaan heränneen lohikäärmeen ärjyvän täysin palkein, ja tulevan hiillostuksen kohteena en lämmennyt heidän sisäiselle hehkulleen.

Sytytin sikarin ja pohdin mahdollisuuksiani selvitä tästä harmillisesta tilanteesta. Juokseminen ei ollut vahvuuksiani, ei myöskään nyrkkitappelu. Paukkurautani oli panttilainaamossa ja avun pyytäminen vierailta ihmisiltä kävi suomalaista luontoani vastaan. Paras keinoni nyt, ja ylipäätään muutenkin elottomuudessa, olisi ratkaista ongelmat puhumalla, mutta yllättäen mieleeni pulpahti vuosia sitten Niksi-Pirkasta lukemani yleispätevä neuvo: älä koskaan vasikoi ja pidä suusi aina supussa. Joten vaikenin kahdella kotimaisella ja useammalla vieraalla kielellä.

Kuin puista putoilevat kirsikankukkien terälehdet he heittäytyivät yksi kerrallaan päälleni, ja syntisen kaupungin kääntäessä kaiken nähneen katseensa yllättävän siveästi syrjään päädyin lyhyen nujakoinnin päätteeksi näppärän sähköauton takakonttiin, luoja ties kuinka monetta kertaa tällä reissulla.

Mietin, mitä kaikkea he voisivatkaan tehdä minulle. Mietin, miten paljon kestäisin, ennen kuin laulaisin kuin laululintu. Mietin, mistä edes laulaisin mikä mahdollisesti voisi edes etäisesti heitä kiinnostaa. Säkkijärven polkan? Rillumarein? Vai ehkä sittenkin In the mood for loven? Vaihtoehtoja oli lukuisia, mutta mikä tekisi säväyttävimmän vaikutuksen kuulijoihini?

Tällaista elottomuus oli. Huolimatta siitä mihin suuntaan olin menossa, kohtalo työnsi koipensa eteeni minut kampittaakseen. Koitin päätellä auton liikkeistä sen, mihin suuntaan minua oltiin muiluttamassa. Kirosin kohtalokseni koitunutta kohtalokasta naista, mutta sitten tajusin, että kyyti oli ilmainen ja hyvällä tuurilla veisi minua lähemmäksi määränpäätäni. Otin takakontissa mukavamman asennon ja tumppasin sikarini auton sisäseinään.  

Tässä kaupungissa ongelmana on se, että kukaan ei välitä mistään muusta kuin itsestään. Mutta voiko heitä siitä syyttää? He yrittävät vain selviytyä siinä missä muutkin. Se, että viaton kirjailija tulee rikollisjoukon kidnappaamaksi keskellä kirkasta päivää, on suurella osalle ihmisiä vain tavallinen tiistaipäivä. He ovat yhtä kovia kuin tämä kaupunki, tämä syntinen, onneton kaupunki.

...

Edellinen haamukirjoitus: Karttaa karttaa