Haamukirjailija

Olen matkalla Tokioon tietokonepelien käsikirjoittajaksi, mutta olen tällä hetkellä väärässä päässä Japania. Minulla, taiteilijan koulutuksen saaneella työttömällä kulttuurivaikuttajalla, ei ole varaa matkustamiseen, majoitukseen tai maaruni murinan vaientamiseen. Taskuni kumisevat tottumuksesta tyhjyyttään. Olen vaarassa joutua turvautumaan ventovieraiden vieraanvaraisuuteen, ja sillä kyseisellä viettelyksen vaunulla eteneminen ei tunnu järin stellaariselta. Pakko yrittää keksiä uusia keinoja tienata taskurahaa. Eilen tapaamani omituinen tyyppi päästi minut onneksi säälistä kotiinsa täksi yöksi. Siinä missä hän nukkuu päätään selväksi eteisen lattialla, minä kipusin ullakolle. Täällä on suhteellisen kotoisaa. Täällä on myös iso läjä jonkinlaisia sarjakuvalehtiä. Tyyppi vaikuttaisi keräilevän näitä. En ole sarjakuvia liiemmin lukenut, mutta kunnon kirjailija tietää, että aina kannattaa lukea kaikkea mahdollista. Ehkä oppii samalla jotain uutta. Otan tästä hyllystä summamutikassa yhden ...

Vihdoin kuivaa maata jalkojen alla! Tsushimasta tuli lentävä lähtö; loikkasin kalliolta mereen, kroolasin joitakin kymmeniä kilometrejä, jäin kiinni ohiajavan kalastusaluksen potkuriin, kiepuin kieppumistani, ja aluksen saavuttua satamaan ja pahimman huimauksen lakattua sain vihdoin kiskottua itseni potkurista irti ja päädyin tänne… jonnekin. Näyttää Japanilta, kuulostaa Japanilta, mutta onko tämä Japani? Olen kuin uitettu koira, läpimärkä ja leväinen. Voin vain kuvitella näyttäväni myyttiseltä kansantarujen merihirviöltä. Lits, läts, lits, läts, kuuluu joka askeleella. Yritän vääntää pahimmat vedet kaavustani ja mennä jonnekin lämmittelemään. Tuolla näyttäisi olevan jonkin sortin kyläpahanen, ja tuossa näyttäisi olevan jonkin sortin ravintola. On jo myöhä, mutta ovi on auki, joten menen sisään ja suoraan baaritiskille kysymään, että missä oikein olen. Haamukirjailija: Anteeksi, missä oikein olen? Baarimikko: Ai missä oikein olette? Haamukirjailija: Niin, missä oikein olen? ...

Olen rantautunut Tsushiman saaristoon kammottavan laivamatkan jälkeen. Tarkoituksenani on siis mennä Tokioon ja ryhtyä siellä tietokonepelien käsikirjoittajaksi, jotta voin tienata rahaa, jotta saan kotikartanoni sähkölaskut maksettua ja jotta voin palata takaisin Suomeen jatkamaan kirjallista uraani. Matkustaminen ympäri maailmaa, laukussa ei muuta kuin tyhjää vaan alkaa pikkaisen tympiä, sillä eihän tämmöinen uuden näkeminen ja uuden kokeminen yhtään edesauta kirjojeni kirjoittamista! Kumma paikka tämä Japani muutenkin. Tuolla satamassa joku sekopää lykkäsi samuraimiekan kouraani ja sanoi, että puolustaudu tällä hyökkääviä mongoliarmeijoita vastaan. Tainut jäädä tyypiltä tämänaamuiset pillerit ottamatta. Ihan kuin Tsushiman saarella käyskentelisi siellä täällä tylsistyneitä ja hyökkäämishaluisia mongolilaumoja. Jaa jaa, mitäköhän sitä sitten tekisi, jos nämä mongolit tulisivat vastaan? Toimiako samuraiden kunniakoodistoa noudattaen ja urhoollisesti taistellen, vai hyökätäkö häpeälli...

Tältäkö Kristoffer Kolumbuksesta tuntui? Hänen seisoessaan uljaan laivansa kannella, suolaisen meren pärskyessä hänen kasvoilleen ja miehistön valittaessa hupenevia muonavarantoja, horisontissa avautui yllättäen kokonainen uusi manner – jonka olivat löytäneet jo lukuisat muut tutkimusmatkailijat ja luonnonkansat ennen Kolumbusta, manner, jonka alkuperäinen väestö olisi tuhoutuva eurooppalaisten tunkeutujien mukanaan tuomien tautien, alkoholismin, kansanmurhien ja orjuuttamisen myötä? Ah, matkailu avartaa kuolinsyytilastoja! Olen siis vihdoin matkalla Japaniin. Hortoilin Jejun satama-alueella pienessä laitamyötäisessä ja päädyin juttusille tämän kalastustroolarin kapteenin kanssa. Hän lupasi minulle kansipaikan Tsushiman saaristoon asti. Maksuksi sovittiin, että voisin tarvittaessa toimia laahusnuottana, jos heidän omaansa tulisi matkan varrella ongelmia. Noh, kuten kaikki kirjoittamista ammatikseen harjoittavat tietävät, jos japanilaisen kalastustroolarin kapteeni ehdottaa kirjai...