Haamukirjailija

Viime keväänä Soulin kantakaupungissa seikkaillessani joku ohikulkija lykkäsi kouraani kupongin, joka oikeutti ilmaiseen käyntiin paikallisella kauneusklinikalla. No, säästeliäänä haamuna pyrin hyödyntämään jokaisen saamani alennuskupongin ja näkemäni tarjouksen, joten lähdin saman tien kävelemään kohti klinikkaa. Olin lukenut artikkeleita korealaisista kauneusleikkauksista. Ne ovat yleisesti hyväksyttyjä, suorastaan pakollisia; ei ole mitenkään tavatonta, että sukulaiset antavat korkeakouluista valmistuville tulevaisuuden toivoille lahjaksi rahaa kauneusleikkauksia varten. Oma tulevaisuuteni on jo takanapäin, mutta kyllähän sitä itsekin ottaisi lahjaksi mieluummin pienemmän nenän kuin muumimukin. Johan tätä elottomuutta on sen verran nähty, että on aika alkaa panostaa ulkomuotoon. Ehkä jos olisin komeampi, saisin kirjoitettua kirjani loppuun. Ei sitä tiedä ellei kokeile. Saavuttuani klinikalle ilmoitin vastaanottotiskillä tulleeni hyödyntämään saamani kupongin. Kyselin, että mikäs koi...

Olen vihdoin saapunut kaupunkiin  pitkän maaseutukävelyn päätteeksi, ja kuinkas sattuikaan, taskuja tutkiessani löysin vähän rahaa. Tämä lakana ylläni on kuin sohva, jostakin notkelmasta löytyy aina käteistä kun vähän kaivelee. Pitäisi riippua pää alaspäin puunoksasta kuin lepakko ja antaa rahasateen valua taskuistani maahan! Mitähän kivaa tekisin näillä rahoilla?  Hmm... Olin näkevinäni silmäkulmastani ketun, ja ihan kuin ketulla olisi ollut useampi häntä. Varmaan joku cosplay-tyyppi vetänyt naamiaisasun ylleen, mennyt askarrellessaan sekaisin häntien määrästä. Voisin vaikka vannoa, että kyseinen hyypiö on hiippaillut perässäni jo pidemmän aikaa, mutta toisaalta, ehkä se on japanilaisittain normaalia. Kännykkää pitäisi ladata, joten ajattelin muina haamuina kävellä johonkin liikkeeseen ja laittaa laturin seinään kiinni. Niinhän nuorisokin tekee, mikseivät siis antiikkisetkin? Tuossa on mahdollisesti sopiva paikka latailuun, seinässä on kyltti jossa lukee isolla että PACHINKO....

Äänimuistiinpano alkaa: Haloo haloo! Minä täällä, koodinimi Haamukirjailija, terve vaan. Matkakertomukseni jatkuu taas. Kävelen yksinäni täällä jossakin päin Japania. Ilma on lämmin ja kohta ehkä sataa.  Viestin äskettäin aikaa uusien tuttavieni kanssa , mutta sitten he kyllästyivät seuraani ja tuuppasivat minut ovesta ulos. Kyytiä eivät suostuneet tarjoamaan, mutta sain heiltä lahjaksi tämän kännykän, johon voin jatkossa sanella muistiinpanoni. Hauskaa! En tosin tiedä miksi he päättivät luurin minulle antaa. Ehkä se oli anteeksipyyntö siitä, miten huonosti he minua kaikenkaikkiaan kohtelivat. Ei heillä varmastikaan ollut mitään taka-ajatuksia… hmm, mitäs tässä näytöllä lukee… AirTag havaittu ? En tiedä mitä se tarkoittaa, joten ei siitä sitten sen enempää.  Minulla ei ole ketään kenelle soittaa tällä puhelimella, mutta ei minulla ole kenellekään mitään asiaa muutenkaan. Ymmärrykseni mukaan älypuhelimia ei edes käytetä yhteydenpitoon, vaan itsensä viihdyttämiseen, ja onko mitä...

No justiinsa! On siinäkin porukkaa. Tämä haamu ottaa ja lähtee menemään ihan suosiolla. Onpa tämä iso talo, jupinaa, mutinaa, selvästikin rikos kannattaa jos on kerran varaa tällaiseen lukaaliin. Mistäköhän näistä lukuisista ovista sitä sitten pääsisi ulos, jupinaa, mutinaa, tämä se taisi olla, aavistuksen verran raollaan oleva liukuovi. Tietenkin nyt olisi hyvä hetki pysähtyä pohdiskelemaan sitä, kuinka matkallani jatkuvasti tapahtuu näitä kulttuurien yhteentörmäyksiä, että voisiko ongelmana sittenkin olla minä eikä aina ne muut? Pitäisikö sitä itse yrittää käyttäytyä siten, että kelpaisi? Yrittää olla niin kuin paikalliset.  Hyvä on sitten.  Aloitan sulautumisen paikalliseen väestöön aukaisemalla tämän liukuoven japanilaisittain. Eli en voi länsimaalaisittain vain tempaista ovea auki, vaan pitää hienostella kaikenmaailman itämaisten teeseremonioitten tapaisesti ja aukaista ovi perinteitä kunnioittaen. Muistelen joskus lukeneeni ohjeet siitä, miten tällainen liukuovi tulee au...